Hyvin usein saadessaan kuulla urastani sarjakuvien parissa, ihmiset yliopistolla alkavat heti pohtia miten olen löytänyt sosiaalitieteet. Tässä blogikirjoituksessa valotan siis polkuani sosiaalitieteiden pariin.
Kaikki alkaa siitä, kun olen teini. Pohdin noin 15-vuotiaana sitä, mitä haluaisin olla isona. Äitini on julkisen puolen sairaalassa välinehuoltajana ja isäni on rekkakuski. Olen kiinnostunut taiteesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta monen muun asian ohella, mutta ainoat ammatit joita osaan perinteisten duunariammattien lisäksi nimetä, ovat eri alojen opettajat, lääkäri ja juristi. En ole erityisen kiinnostunut olemaan mitään näistä kolmesta. Tiedän myös, että kansanedustaja on ammatti, mutta siihen pääsemiseen ei ole olemassa koulutusta. Päätän kuitenkin tuolloin, että elettyäni vielä toisetkin 15 vuotta, menen ehdolle joihinkin vaaleihin, kunhan vain löydän sopivan puolueen. Päädyn lukion jälkeen opiskelemaan nuorisotyötä ammattikorkeakouluun, sillä äitini mainitsee, että se voisi sopia minulle, olinhan koko lukion ajan aktiivinen seurakuntanuori.
Muutaman vuoden kuluttua jätän nuorisotyön koulutuksen kesken, sillä en ole oikeassa paikassa. Päätän keskittyä täysillä taiteeseen, sillä näen sen ainoana reittinä, jolla juuri minä voisin vaikuttaa yhteiskunnassa laajemmin. Pohdin mielessäni, että sitten kolmikymppisenä asettuessani ehdolle vaaleihin, ei taiteilijuus varmaankaan ole hullumpi juttu näkyvyyden kannalta. Olen ollut lukiosta asti ahkera sarjakuvien lukija ja piirtäjä (siitä kiitos kuuluu ystävälleni Raakelille) ja menen vuodeksi opiskelemaan Limingan taidekouluun (Raakelin kanssa). Taidekoulun jälkeen muutan Vantaalle, menen harjoitteluun Helsingin sarjakuvakeskukselle, joka oli tuolloin Arabiassa, ja piirrän feminististä sarjakuvaa. Haen myös opiskelemaan Metropolia ammattikorkeakouluun graafista suunnittelua. Olen tuolloin parisuhteessa ja Metropoliaan sisään päästyäni sovimme kumppanini kanssa, että hän auttaa minua taloudellisesti, että voin keskittyä taiteeseen seuraavan viiden vuoden ajan. Sopimuksemme on, että jos en seuraavan viiden vuoden aikana ala tehdä taiteella elantoani, etsin muita töitä ja taiteesta tulee minulle vain harrastus.
Metropoliassa toista vuotta opiskellessani kohtaan suuren läpimurtoni ja päädyn töihin korealaiselle verkkosarjakuvakustantamolle, jota kuvailen usein sanoilla “sarjakuvan Netflix”. En tarvinnut elannon ansaitsemiseen viittä vuotta, sillä nyt teen sarjakuvia kustantamon Yhdysvaltojen osastolle ja lopetan ajan puutteen vuoksi kouluni kesken. Teen tätä työtä neljän vuoden ajan. Käsikirjoitan ja piirrän sarjakuvani itse, mutta minulla on muutamia assistentteja avustamassa väritysten kanssa. Ensimmäinen sarjakuvani on tulevaisuuden Suomeen sijoittuva queerkomedia nimeltä Immortal Nerd. Toinen on nykyajan Suomeen, Kauhajoen pikkukylälle sijouttuva queerromanssi Life Outside the Circle (suomeksi se olisi Elämä kehä kolmosen ulkopuolella). Olen aikeissa aloittaa vielä kolmannen tarinani, jossa liikemies saa hermoromahduksen ja päättää alkaa omaksi maaniseksi keijukaistytökseen pelastaakseen itsensä kuin vekkulit naiset elokuvissa, mutta en kuitenkaan koskaan aloita sarjakuvaa. Olen neljässä vuodessa kyllästynyt Yhdysvaltojen työkulttuuriin, joka on uitettu kasvussa, kapitalismissa ja burnout-kulttuurissa. Aloitan oman yritystoimintani Suomessa ja kasvun sijaan alankin tehdä tiedeviestintää sarjakuvan keinoin.
Tässä vaiheessa tajuan olevani 30-vuotias ja päätän toteuttaa teini-ikäisen itseni asettaman tavoitteen. Olen onneksi löytänyt sopivan puolueen miltei vahingossa, joten asetun ehdolle Vasemmistoliiton ehdokkaana Vantaan kuntavaaleihin ja vihaan jokaista hetkeä siitä. Kokeilen uudelleen ehdolla olemista vielä aluevaaleissa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, ettei tällainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen sovi minulle. Vaalityössä kamalinta on se, että en pidä esillä olemisesta. Olen kyllä innokas puhumaan aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä, mutta vaalityössä on tärkeää olla esillä myös oman persoonansa kautta. Koen sen vastenmieliseksi ja haluan olla esillä vain edustamani asian kautta. En asetu ehdolle eduskuntavaaleihin, vaan huokaisen helpotuksesta, sillä kunta- ja aluevaaleissa ehdolla oltuani tiedän, että en päätynyt pettämään omaa 15-vuotiasta itsenäni.
Vaikka tiedesarjakuvissani keskityn alussa ilmastotieteeseen ja luonnon monimuotoisuuteen, päädyn töitteni kautta töihin CrimScapes-hankkeeseen. Hankkeessa tehdään etnografista tutkimusta erilaisista rikollistetuista asioista ympäri Eurooppaa. Puolassa esimerkiksi aborttioikeus on kriminalisoitu! Suomen tutkimus käsittelee tartuntatautien, erityisesti hivin tartuttamisen, rikollistamista. Pidän hankkeen tutkijoille useita työpajoja, toimitan hankkeen ethno-graphic novel -kirjan ja piirrän väitöskirjatutkija Juulia Kelan sarjakuvan hivin kriminalisaatiosta Suomessa. Jo ensimmäisen työpajan aikana tiedän, että olen löytänyt oman alani. Nähdessäni millaista työtä Juulia tekee väitöskirjansa parissa, tiedän, että haluan samaa. Työpaja sattuu sopivasti olemaan vuoden 2022 keväällä juuri samaan aikaan, kun korkeakoulujen yhteishaku on käynnissä, joten laitan saman tien hakemukseni menemään. Ennen hakemukseni lähettämistä tutustun viikon ajan intensiivisesti sosiaalitieteisiin ja huomaan, että olen lukenut jo aiemmin useita sosiaalitieteilijöiden teoksia! Laitan yhteishaussa ensimmäiseksi vaihtoehdokseni Turun yliopiston, sillä toinen puolisoni on kotoisin Turusta, Turussa sijaitsee tulevaisuuden tutkimuksen verkostoakatemia, Turun yliopistossa voi tehdä maisterin taloussosiologiasta ja yksi lempikirjoistani (Ulkonäköyhteiskunta) on suureksi osaksi Turun yliopiston tutkijoiden käsialaa. Toiseksi vaihtoehdokseni laitan Helsingin yliopiston, sillä se on lähellä Vantaata.
Koska olen opiskellut jo ties mitä ja kirjoittanut ylioppilaskirjoitukseni aikoja sitten, joudun tekemään pääsykoekurssin päästäkseni sisään. Kurssi vain vahvistaa kokemustani siitä, että juuri tämä aihe on tehty minua varten. Joudun varasijalle, mutta saan kuitenkin kesän lopussa tiedon siitä, että olen päässyt sisään. Vaikka aloitankin syksyllä 2022 opintoni samasta kandidaatin tutkinnosta, kuin kaikki muutkin, mielessäni olen jo tekemässä väitöskirjaani. Näin ajattelen tälläkin hetkellä, vaikka pääsen vasta syksyllä aloittamaan kandin tutkielmaani.
En tiennyt 15-vuotiaana, että sosiaalitieteiden kaltaisia generalistialoja on edes olemassa. Kaipasin yhteiskunnallista pohtimista ja vaikuttamista, sekä jatkuvaa uuden oppimista, johon voisi yhdistää taiteen metodeita. Samalla kuvittelin, ettei sellaista ammattia ole ja koska olin osa työväenluokkaa, minun oli tyydyttävä johonkin ammattiin, jolla voi maksaa laskunsa. En ole nyttemminkään valaistunut tai muuttunut täydelliseksi suorittajaksi, vaan minulla kävi hyvä tuuri. Nyt nimittäin tiedän, että Turkulainen puolisoni on tarpeeksi hyvätuloinen, että voin vain keksiä ammattini päästäni ja pelleillä taiteen ja tieteen liitoskohdissa niin paljon, kuin sielu sietää.